Suosikissa oli juttua masennuksesta. Masentaa lukea sellaisia juttuja, sillä mitä enemmän niitä luen, sitä selvemmin huomaan ne merkit itsessäni. Minusta tuntuu, että kehittelen ne itselleni lukemani pohjalta. En minä tiedä. Haluan nukkua, nukkua ja vain nukkua. En halua ollaan missään tekemisissä enää yhdenkään ihmisen kanssa. Ihmissuhteista ei seuraa mitään hyvää. Minä jään huomenna kotiin. Äidilleni voin väittää olevani liian kipeä kouluun ja kokeeseen. Opettaja antaa kyllä minun tehdä sen myöhemminkin. En kestä. Minä en halua kuolla, en vain haluaisi elää tällaistä elämää. Oma syyni, tämä on juuri sellaista, miksi olen sen tehnyt.

Olen hirvittävän ulkopuolinen. Tuntuu, etten tiedä mistään mitään. Tai tiedän tietysti. Tiedän, että Ramakrisna Paramahansa uudisti hindulaisuutta rajusti 1800-luvulla ja tiedän paljon vaikkapa naisten ympärileikkauksista. Minä en elä ollenkaan samassa maailmassa ikäisteni kanssa. Mikä tämä "on liian hapokasta" tms. juttu esimerkiksi on? Tiedän, että se liittyy jotenkin kokikseen, mutta... Joku voi valaista minua, jos jaksaa. Ei minua oikeastaan kuitenkaan edes jaksa kiinnostaa. Ja tuo oli vain yksi esimerkki. Tällaisia juttuja on paljon minulla. Olen ollut ulkopuolinen monta vuotta, siihen on tottunut. Ainut maailma, jossa olen kokenut olevani oikeassa paikassa, on rock-maailma. Ei siellä voi elää. Ei se ole oikea maailma. Niinkuin sekään ei ole, joka on pääni sisällä. Minä en elä ollenkaan.

Ystävänpäivä tulee. Minulla on ystäviä. Minun pitää siis ostaa lahjoja. Mitä? Mistä? Milloin? Kenelle? Toivottavasti se ystävänpäivä ei tulisi koskaan.

Lueskelin ala-asteen viimeisten vuosien päiväkirjojani. Kirjoitusteni aiheet ovat muuttuneet hyvin vähän. Pelottavan vähän. Samaa ahdistusta rooleista, ulkopuolisuudesta ja ihmissuhteista. Niitä kai koko elämä on. 12-vuotiaana tiestysti minulla oli vielä uskoa ihmisten hyvyyteen ja kaiken järjellisyyteen. Kyynisyys tiukentaa koko ajan otettaan minussa.

Hassua oli oikeastaan se, että minulle musiikki oli 11-vuotiaana ongelma. Kuuntelin isäni jalanjälkiä seuraten lähinnä suomirokkia, Juicea etunenässä. Jossain vaiheessa heräsin omaan poikkeavuuteeni tässä(kin) asiassa. Ikäiseni kuuntelivat lähinnä jotain Spice Girlisiä. Päiväkirjoissa oli ahdistavaa pohdiskelua musiikin runsaudesta ja sellaisesta. Täältä katsottuna tuntuu hyvältä, että kuuntelin Juicea enkä Maustetyttöjä. Onhan se nykyiseenkin musiikkimakuuni vaikuttanut. Vaikka nykyään olen erittäin kaikkiruokainen musiikin suhteen. Kuuntelen bändejä ja artisteja, en genrejä.

Kirkakin kuoli. Se kosketti minua paljon vähemmän kuin Juicen kuolema. Juice merkitsi minulle henkilönä paljon enemmän, vaikka Kirkan kuolema olikin yllättävämpi. Eipä kumpikaan kuitenkaan hirveästi liikuttanut. Mietin, olenkohan vain hyväksynyt ajatuksen kuolemasta erittäin hyvin, enkö ymmärrä sen lopullisuutta vai olenko vain hyvin tunnekylmä. Pikkusiskoni oli hyvin järkyttynyt tästä, hän ei voi ymmärtää, miten joku voi noin vain kuolla. Minä puhun omasta kuolemastani niin usein, että ehkä se ei sitten ole minulle niin suurta.

Tavoitteeni on jaksaa keskiviikkoon. Silloin ilmestyy Apulannan uusi albumi. Ilman Apulantaa olisin tuskin elossa ja en ainakaan tällainen. Toni Wirtasen ajatusmaailma on toiminut minulle mallina monessa suhteessa ja etsin tuosta bändistä itseni teini-iän myrskyissä. Uusi levy vaikuttaa mielestäni lupaavalta. Apulanta ei kuitenkaan ole Heinola10:n jälkeen pystynyt tarjoamaan minulle ihan sitä, mitä tarvitsen.

Kun saan sen uuden levyn voin vuorokaudet läpeensä vain maata pimeässä kylmällä lattialla ja hukkua siihen musiikkiin. Voin etsiä sieltä totuuttaa. Voin unohtaa kaikki ajatukseni ja unelmani. Voin kadottaa tuskani. Voin unohtaa olevani elossa. Ehkä voin unohtaa hengittää.

Pää on liian raskas kannateltavaksi. Tai ehkä kaulani on vain liian heikko.

M