Olen yksinäinen tyttö. Minä olen liian nopea liikkeissäni, muut ihmiset ovat taakka minulle. Minä ajattelen, mutta en jaksa pukea ajatuksiani sanoiksi. Minulle voi puhua mistä vain, mutta minä puhun vain yhdentekevistä aiheista. Minulla on tilanneystäviä. On koulukavereita, keikkakamuja ja lapsuudentovereita. Olen aina sanonut, että K on paras ystäväni, sillä hän tuntee minut ehkä paremmin kuin kukaan muu. Silti en vietä hänenkään kanssaan kovinkaan paljoa aikaa. Minä en ole hänen paras ystävänsä. Joskus olin kuolla mustasukkaisuuteen, mutta pääsin yli siitä. Hyväksyin, että bestis-jutut eivät vain ole minua varten. Minä olen yksinäinen tyttö.

Oikeastaan ainut, mitä haluaisin elämääni, olisi ihminen. Sellainen ihminen, jonka seurassa uskaltaisin itkeä. En ole vuosiin näyttänyt itkua. Minä en itke ja jos itken, itken illalla omassa sängyssäni. Mutta tunnen itseni niin kovin pieneksi. Voin halata tyynyä, mutta tyyny ei koskaan halaa minua. Minä en uskalla olla heikko.

Kerran sanoin K:lle meidän puhelumme jälkeen, että itkin samalla, kun puhuin. Hän oli silloin vihainen minulle. Ja minä pelkäsin menettäväni hänet. Silloin minä itkin. Silloin itkin paljon. Mutta siitäkin on aikaa. Minä pelkään ihan hirveästi menettäväni minulle rakkaat ihmiset. Pelkään vaikuttavani kylmältä ja kovalta, suojelen itseäni liikaa. Minä en edes uskalla kertoa heille, että se johtuu menneisyydestäni. Kaikista niistä tunteista, jotka jäivät kummittelemaan, kun minut petettiin ja kun minä petin. Kun minua kiusattiin ja kun minä kiusasin. Syyllisyys ja häpeä. Olen oppinut siihen. Älä paljasta heikkouksia. Kun ne eivät tunne minua, eivät ne oikeasti voi satuttaa. Lyön ennen kuin ne lyövät minua. Olen vähintään yhtä ilkeä kuin minulle ollaan oltu. Oikeastaan vielä paljon ilkeämpi, sillä minun ilkeyteni on hienovaraisempaa ja harkitumpaa. Kun minä olen ilkeä, sinä et edes huomaa. Lyön kovaa heikoimpaan kohtaan, mutta aina sinä syytät vain itseäsi. Sinulle ei edes tule mieleen, että tekisin jotain sellaista tahallani. Mutta sinä olet vahva, sinä selvisit pienemmillä haavoilla. Sinulla nimittäin ei ole tätä lyijynraskasta syyllisyyden viittaa harteillasi. Lopetin sen harrastuksen, se ei toiminut. Minä kierrän kai ikuisesti tätä kehää, en osaa olla ihmisten kanssa. Mutta minä viihdyn yksin. Ja koska minä olen itse ollut niin julma, en voi koskaan luottaa ihmisiin. Miten voisin uskoa kauniisiin ja hyviin ihmisiin, kun tiedän, että jopa minun sisälläni on sellaista pahuutta?

Olisi vain olemassa ihminen, joka nukkuisi vieressäni ja ottaisi kädestäni kiinni, kun näen painajaisia. Olisi ihminen, jonka seurassa ei tarvitsisi pelätä olevansa naurettava. Voisin kertoa kaikki ajatukseni, ne epävarmat unelmat, joita minulla on. Joku joka jaksaisi kuunnella pelkojani ja ahdistustani. Haluaisin jonkun silittämään hiuksiani niin, että voisin nukahtaa hänen syliinsä. Minä kaipaan rakkautta.

Minä haluan uskoa tähän unelmaani. Jossain on varmasti joku yhtä yksinäinen sielu. Kaipaan ymmärrystä ja hyväksyntää. Minä olen kuitenkin vielä lapsi, vaikka kovastin koitankin sitä peittää. Olen lukenut aivan liikaa. Olen kuunnellut liikaa haikeaa musiikkia ja minun on aivan pakko uskoa, että jossain on rakkautta. Olen kieltänyt sen ajatuksen. Puhunut himosta ja kiintymyksestä. Vaikea uskoa sellaiseen, mistä itsellä on vain hatara ja heikko aavistus. Minun pitäisi antaa itselleni lupa olla sellainen kuin olen.

Minussa on kaksi puolta. Toinen on tämä puoli. Hiljainen ja ujo. Rakkaudesta haaveileva pikkutyttö. Hieman haikea ja surullinen, runoilija. Toinen puoli on se nauravainen ja eläväinen. Nuori nainen, joka ei jaksa murehtia ja josta ihmiset pitävät. Kaksimielinen ja vittumainen. En minä tiedä, kumpi on enemmän minua. Puolet tulevat esiin eri tilanteissa, mutta ne tasapainottavat toisiaan. Minä olen tässä. Minä elän, hengitän, ajattelen ja tunnen. Voisiko joku ottaa minut sellaisena kuin olen?

M