Eilen väitin, että olen yksinäinen. Juu, se on osa minua. Herkkyys on täällä jossain syvällä piilossa, mutta nyt esiin haluaa hetkeksi nousta se näkyvä puoli. Minä kuitenkin nautin suunnattomasti ihmisistä myös. En kaikista ihmisistä. On ehkä itserakasta ja kohtuutonta sanoa näin, mutta tyhmät ihmiset ärsyttävät minua. En varmastikaan ole huippuälykäs itsekään, mutta en siedä ns. kanojen (no ne vaan on niin idiootteja, oikeesti) juttuja. Yleensä pidän poikien seurasta. En, koska saan heiltä sukupuoleni takia huomiota, vaan koska pidän enemmän miesten huumorintajusta ja monet pojat katsovat maailmaa fiksusta vinkkelistä. Tyttöjen kanssa puheet koskee... no, lähinnä poikia. Vakavampia aiheita.

Sosiaalisuuteni tulee usein ilmi sellaisissa tilanteissa, kun nautin ihan suunnattomasti saadessani ihmiset nauramaan. En ole mikään vitsiniekka, sinne päinkään, mutta saan mieletöntä tyydytystä letkauttelusta ja vittuilusta. Mielestäni on mielenkiintoista, kun sanoeassani jotain, voin seurata ihmisen ilmeitä, huomata kuinka viesti uppoaa (jos uppoaa). Todella kiehtovaa. Suuressa porukassa piilovittuilulla on hyvä erottaa kanssani samanlaiset ihmiset. He ovat niitä, jotka virnistävät ja katsovat silmiin. Tietysti piilovittuilu on ilkeää ja plaaplaa, mutta en minä sitä kauheasti harrasta. Rakastan väittelemistä. On mahtava tunne, kun saa tyrmätä toisen verbaalisesti ja samalla saattaa jopa oppia jotain. Omien asenteiden tarkastaminen aika ajoin tekee hyvää.

Minä nauran paljon. "Hevi-henkinen tyttö, joka nauraa paljon". Jos olen väsynyt saatan kikattaa kuin olisin humalassa (humalassa en ole koskaan). Minusta ihmiset, joilla on tilannekomiikantajua, ovat vastustamatonta seuraa. Pidän ihmisistä, jotka osaavat sanoa tilanteeseen sopivia sanoja. Vielä enemmän pidän, jos joskus saan heidät sanattomiksi. Tietysti, jos seuranani on nuoria miehenalkuja, puheenaiheina  usein ovat yllättäen minun rintani, kaverin rinnat tai rinnat yleensäkin. Siihen pitää vain asennoitua. Tietysti se joskus ahdistaa, mutta silloin voi kävellä pois. Huumori auttaa näissäkin tilanteissa hirmuisesti.

Olen sosiaalisesti lahjakas. Minulle on sanottu se monesti ja tiedän sen itsekin. Yksinäisyyteni siis nimenomaan on oma valintani. Olen aina 'se joka puhuu'. Yleensä myös otan itselleni sen roolin. Osaan valita sanani, olla kohtelias, kun tarvitsee ja ennenkaikkea olen rohkea. Vieraille ihmisille puhuminen on helppoa, lähinnä tottumiskysymys. Olen havainnut, että se joka kysyy, ei yleensä häviä. Olen ehdottomasti suorapuheisuuden kannattaja. Inhoan vihjailuja tai epäselviä viestejä. Sanon aina mieluummin totuuden ja mahdollisimman heti. Minä tunnustaisin, jos pettäisin. Välillä tietysti ihmiset loukkaantuu, mutta tälläinen minä olen. En minä kuitenkaan pahaa tarkoita.

Koulussa olen, nykyään, aktiivinen, jos pidän aineesta/opettajasta. Otan osaa keskusteluihin, mutta vain silloin, kun minulla on asiaa. Yhdentekevät kommentit eivät palvele mitään tarkoitusta. Yläasteella olin suurimmaksi osaksi hiljaa tunneilla, kuten myös lukion ensimmäisenä vuonna. Nyt olen saanut jostain itsevarmuutta. Ehkä perfektionismi hellittää otettaan.

Ainakin omasta mielestäni vaistoan herkästi ihmisten viestejä. En kerro tilanteeseen sopimattomia juttuja, en puhu omiani, jos jotakuta tuntuu painavan joku. Toisista ihmisistä huomaa, kun he eivät enää halua kuunnella juttujani. Pienestä pitäen olen oppinut silloin jättämään nämä ihmiset rauhaan. Tahallaan ärsyttäminen on lapsellista ja järjetöntä.

En ehkä ole maailman parasta seuraa, mutta kannan aina jossain alitajunnassa vastuuta ihmisten viihtymisestä. Minusta on hauskaa olla hauska, vaikka se vaatiikiin välillä rooleja.

M