Tänään on ollut todella hieno päivä. Aamu alkoi erittäin surkeasti, mutta sitten kaikki kääntyi ympäri ja ruusunpunainen maailma otti minut valtaansa. Syynä oli eräs aivan erityisen ihastuttava VAUVA. Niin pieni, mutta silti sillä oli niin suuri merkitys. Pikkumies ei edes itse tajua. Se oli valtavaa mulle. Nykyään mulla liittyy kaikkeen fyysisiä oireita ja huomasin, että kun annoin lapsen pois sylistäni, tärisin. Olen jaksanut taas hymyillä ja nauraa, olla sosiaalinen. Murheet väistyivät ainakin hetkeksi taakse. Jos tämä nyt jatkuisi ja jatkuisi, jatkuisi ja jatkuisi. Jos tällä kertaa en odottaisi pudotusta, ehkä sitä ei silloin tule. Ehkä.

Mulla on ollut vauvakuume jo pari vuotta. Tänään olo parani, kun pakenin niihin haaveisiin. Ainakin tämän päivän on ollut hyvä olo. Ehkä se menee ohi ja alkaa ahdistaa, ehkä vain unohdan tämän asian. En mä kuitenkaan nyt pariin vuoteen lasta vielä hanki, kun kaikki on ihan kesken. Ja ihan kuin mun edes mitään tollaista tarvitsisi edes miettiä.

Tänään voisin mennä aikaisin nukkumaan. Voisin olla yhä aamulla pirteä ja iloinen. Voisin jättää kaiken synkkyyden ja surun taakseni. Voisin unohtaa kaiken. Voisin puuduttaa kivun naurulla. Tämä on kuitenkin minun elämäni. Miksen voisi tehdä sillä sitä mitä haluan?

Ihmissuhteet luultavasti taas enemmin tai myöhemmin saa mut romahtamaan. Kaikki menee aina hyvin, kunnes mä alan välittää. Kun mä alan välittää, mä olen mustasukkainen ja riitaisa. En haluaisi olla. Sanon vääriä asioita väärin. Näytän itsestäni väärää puolta. Näytän sen ilkeän puolen, sillä pelkään saavani haavoja. En voi vaatia keneltäkään ymmärrystä sairaalle luottamuspulalleni. Kai minäkin loukkaantuisin, jos joku ei vaan millään luottaisi minuun. Mutta sille on niin paljon syitä. Menneisyys kummittelee ja kuiskii mun korviin. Eikä se puhu kauniita. Mä luotan noin kahteen ihmiseen. Valitettavasti mua ei edes voi tuntea, ellei hyväksy, että mä en aina halua puhua omista asioistani ja että huomenna saattaa olla ihan erilainen päivä kuin tänään. Nostan hattua niille kahdelle, jotka ovan tuon tien kulkeneet. On nimittäin olemassa ihmisiä, joihin voisin luottaa ja olen puhunutkin heille, mutta he eivät vain kykene näkemään sitä toista puolta. He eivät halua. Silmien sulkeminen on aina typerää, mutta ymmärrän kyllä heitä. Kolikon toinen puoli hohtaa ja kiiltää, miksi kääntäisi esiin se likaisen ja kuluneen puolen?

Aikuistuminen on niin pirun vaikeaa.

M