Tälläisinä hetkinä sitä muistaa, miksi rakastaa musiikkia. Keikka oli ihan hirmuisen hyvä. Bändi oli noin tuhat kertaa parempi, mitä mä muistin ja Jukka oli huomattavan hyvännäköinen. Se on just sitä tyyppiä, joka vie multa aina jalat alta. Sillä on kiva peppu ja muutenkin sopiva kroppa, mutta ääni on se, joka mut huumaa. Ja silmät, se niiden tuima katse. Mun sisäinen pieni bändäri heräsi taas pitkästä aikaa.

Haluan niiden levyn. Mun pitää katsoa rahatilannetta ja suunnitelmia uusiksi. Oon näillä näkymin menossa Private Linen keikalle, mutta jos ostan levyn en voi mennä. Ens viikolla pitää soitella ja kommailla, että ketä mun tutuista on menossa PL:ään ja sitten harkita, että musiikki vai ihmiset.

Mä rakastan sitä tunnetta, joka tulee hyvällä keikalla. Tänäänkin vain hymyilin koko keikan, henkinen orgasmi. Vahvimmillaan se tunne on kuin uskonnollinen kokemus, mutta käänteisenä. Ihan hirveän vahva tunne kaiken täydellisyydestä. Sellaisiin hetkiin tiivistyy jumaluus ja tiedän, ettei jumalaa ole, sillä musiikki on kaikki. Ne hetket mä muistan vielä mummelina kiikkustuolissa. Mä elän musiikin takia ja sitä varten. Mun koko elämä, koko helvetin elämä on kiinni musiikissa. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta jos multa vietäisiin musiikki, mulle ei jäisi mitään. Mä tunnen mun parhaat ystävät keikoilta, se saa mut liikkeelle ja vie kaikki mun rahat. Riippuvuussuhde.

Mä vain rakastan musiikkia. Se on aina mun sydämessä. Jos mä jonain päivänä menetän kuuloni, mä tapan itseni välittömästi. Se on tärkein asia mun elämässä. Musiikki.

M