Kun painaa sairasta ja itkevää lasta syliinsä ja koittaa lohduttaa, ymmärtää jotain olennaista. Pientä ihmistä ei voi rakastaa liikaa. Tuntuu hyvältä, jos hän hiljenee hetkeksi ja katsoo minua silmiin ja miettii jotain. Hän koskettaa kasvojani, juo maitoaan ja lopulta nukahtaa syliini. Ja minä vain istun siinä tuntikausia, kun pelkään hänen heräävän, jos nousen. Minä rakasta häntä aivan hirveästi, sillä hän on niin kovin pieni ja osaa sanoa nimeni. Hän ei ymmärrä, miksi minun sylini on niin usein vaihtoehto äidin sylille, mutta en minä halua olla ilkeä. Minä autan äitiä. Minä rakastan hänen äitiään myös.

Olen koko päivän ollut sen kipeän lapsen kanssa. Minä pärjäsin ihan hyvin, vaikka toisinaan tunsin itsenikin hirvittävän pieneksi. Hän lohdutti minua aivan yhtä paljon kuin minä häntä. Kun hän lähestyi minua ja kiipesi syliini, tunsin itseni tärkeäksi. Jossain määrin haluaisin olla kuin hän, kiivetä jonkun turvallisen ihmisen syliin kun maailma pelottaa, mutta minun tilaisuuteni ovat menneet jo. Vähintä, mitä voin tehdä, on olla aikuinen. Olla viimein se aikuinen, minkä ympäristö on minussa nähnyt 14-vuotiaasta asti. On kirous kehittyä varhain ja näyttää vanhemmalta kuin onkaan. Pikkuhiljaa minä täytän sen mitan, mikä minulle on asetettu. Haluan silti, että joku ottaisi syliin ja silittäisi hiuksiani, että voisin itkeä tai nukahtaa turvassa ja rauhassa. Yhden viimeisen kerran.

M