Tänään sitä taas osasi suhteuttaa omat ongelmansa. Eräs ystäväni kertoi hieman omasta tilanteestaan, ja naurettavat teinivalitukseni alkoivat yhtäkkiä tuntua kovin pieniltä. Tavallaan se on huono asia. Kun mä itse tiedän, että mulla on paha olla. Tavallaan ei uskalla valittaa, kun se tuntuisi niin turhalta ja kohtuuttomalta. Mutta tämä kyseessä oleva ihminen on siitä aivan ihana, että hän kyselee aina minun kuulumisiani. Kun minulla on huono päivä, suurin osa ihmisistä toteaa vaan "jaahas, taas se angstaa" ja jättää mut yksin omaan yksinäisyyteeni. Hän tulee aina kysymään, mikä minulla on. Ei sillä, että koskaan mitään oikeaa vastaisin. Olen inhottava ystävänä. Tiedän monista ystävistäni kaiken ensimmäisistä ihastuksissa tämän hetken kouluhuoliin, mutta he eivät tiedä minusta mitään. Minulla kestää, että luotan. Siksi vastaan aina jotain ympäripyöreää, ei tässä hätää ja hymyilen. Oikeasti olen surullinen tyttö. Ihmiset ovat vain tottuneet siihen toiseen puoleen, siihen nauravaiseen. Se on helpompi tuoda esille. En sanoisi, että olen tahallani epäaito. Minun luottamukseni vain on petetty niin monesti. Siksi kai tätäkin kirjoitan. Haluan kertoa, ihan oikeasti haluan, en vain uskalla. Se tuntuu niin tyhmältä. Turhalta valitukselta. Nyt tosin persoonani on alkanut muuttua niin rajusti, että minua pelottaa oikeasti ja haluaisin hakea apua. Oikeastaan haluaisin, että tulisi ihminen, joka ottaisi kädestä kiinni, kertoisi, että kaikki tunteeni ovat aitoja ja veisi minut hoitoon. Nyt tämä meni taas ruikutukseksi. Tästä alkaa muodostua pakkomielle. Pelottaa.

Lintsasin tänään. Vain kaksi tuntia. Vielä psykologian, lempiaineeni, tunnit. Istuin vain hesessä juttelemassa sen aikaa. Nyt minulla on huono omatunto. Pidän siitä opettajastakin hirveästi. Typerää. Olen huono ihminen.

Haluaisin kirjoittaa kirjeen eräälle ihmiselle. Kyseinen ihminen tylysti poisti minut elämästään, mutta olisi asioita, jotka todella haluaisin kertoa. Vanhaan tilanteeseen tuskin koskaan on paluuta, mutta sellaiset... viimeiset sanat. Olen miettynyt häntä paljon viime viikkoina. Tahtoisin kiittää ja selittää. Sitten voisin unohtaa hänet. Tai en minä tietenkään voi poistaa puolta vuotta elämästäni, mutta en haluaisi ajatella häntä niin paljon. Haluanko luovuttaa? Se olisi minulle terveellistä, mutta kovasti vastoin luontoani. Tämä kaikki väsyttää niin paljon. Ja satuttaa. Tekee minusta vielä surullisemman. Noidankehää. Miksi minä aina välitän ja sitten tuhoan kaiken? Minä en osaa suhtautua ihmisiin.

Minulla on liikaa rooleja ja jään aina niiden vangiksi. Haluan repiä itseni. Tulevaisuus näyttää niin synkältä. Miksi haluaisin elää tässä maailmassa? Voiko se tarjota minulle mitään hyvää? Haluan takaisin lapseksi. Peter Pan. Olen kateellinen hänelle. Todellisuus on niin kova. Pääni sisältä löytyy se kaunis satumaailma, mutta en halua juuttua sinne. En tiedä, mitä haluan. Haluan kaiken, mutta en mitään. Haluan nukkua. Haluan olla Prinsessa Ruusunen, mutta ilman prinssiä. Voisiko kuolema tarjota sen?

En minä itseäni tapa. Välitän liikaa ihmisistä ympärilläni. En voisi koskaan tehdä äidille niin. En koskaan voisi tehdä ystävilleni ja perheelleni niin, vaikka ajatus onkin herkullinen (minä rakastan tragedioita). Onko sekään oikein, että minä elän muiden ihmisten tähden?

Olen löytänyt sisältäni uuden halun. Janon, joka on voimakkaampi kuin mikään aikaisemmin tuntemani. Minusta on monta vuotta pitänyt tulla toimittaja. Se on tuntunut, tuntuu toki vieläkin, hirveän luonnolliselta ratkaisulta. Se on jotain, mitä osaan. Viime kesänä kaikki muuttui. Olin töissä vanhainkodissa. En ole koskaan tuntenut tälläistä halua auttaa. Haluan olla siellä, missä minua tarvitaan. En koita kehua itseäni, mutta minä olen ymmärtäväinen, kuuntelija. Pelottaa kuitenkin. Tie psykologiksi on pitkä ja kivikkoinen. Se vaatii minulta paljon. Ja olen medialukiossa ja harrastan kaikenlaista siihen liittyvää. Tuntuu vaikealta edes ajatella, miten kertoa suunnanmuutoksesta kaikille. Vaikka, jos näin päätän, eihän se kenellekään kuulu. Olen melkein aikuinen (vaikka en haluaisikaan). Mutta ennen kuin voin edes kuvitella mitään tuollaiseen uraan liittyvääkään, minun pitää saada oma elämäni ja mielenterveyteni tasapainoon. Minusta tuntuu, etten pysty siihen yksin.

M