Oon koittanut soittaa yhdelle ihmiselle tänään varmaan kuusi kertaa. Ja se tietää, että mä yritän soittaa sille. Ei vaan vastaa. Tulee todella epämiellyttävä olo. Oon ihan varma, että se välttelee mua. Aika vainoharhaista. Aika tyttöä. Se sanoo (välikäden kautta), että vastaa, mutta sitten ei kuitenkaan. Olenko minä niin epämiellyttävä ihminen? Turhauttavaa.

Nyt väsyttää kaikki. Kun mä katson eteenpäin, ajattelen vain, että miksi. Miksi jatkaa eteenpäin? Mä nään vaan paineita ja turhautumista tulevaisuudessani. Millään ei tunnu olevan mitään väliä. Tiedän, että nyt kuulostaa tosi nyyhkyteiniltä, mutta siltä musta nyt tuntuu. Kesää mä odotan kauhulla. Vaikka mä täytän 18. Eikö sen pitäis olla tosi kivaa ja jeejee? Isot bileet ja ryyppäämistä ja kaikkee. Mä vihaan olla se juhlittu henkilö. Meinasin karata omista rippijuhlistanikin (Ankkarockiin). Tämä on tälläistä perinteistä maanantai-fiilistä (eli ihan perseestä).

Väsyttää. Ei se nukkuminen eilen onnistunut. Olin ihan varma, että sängylläni istuu sellainen hirveä mustaan nahkatakkiin ja maihareihin pukeutunut murhaaja. Kuulin jopa sen hengityksen. Ja kun kuulee yöllä murhaajan hengityksen vierestään, pitää olla ihan hiljaa liikkumatta peiton alla ja pidättää hengitystä. Ja silloin tulee kuuma eikä nukuta yhtään. Joten tämän kaikeen jälkeen oon tänään ollut sohvalta luokkaan ja luokasta sohvalle raahautuva möykky, jonka aivoissa ei liiku mikään. Onneksi mulla oli kaikki aineet samassa luokassa, ei tarvinnut kulkea pitkiä matkoja. Mulla oli tänään vain kivoja aineita: filosofiaa, kahta eri psykologiaa ja uskontoa (ja autokoulu, mutta mä en oikein laske sitä tähän nyt). Mulla on oikeastaan tässä jaksossa vain kivoja aineita. Toi uskonto on aika omituinen valinta multa. Mä en usko kristilliseen jumalaan, mutta koska koko tämä länsimainen sivistys niin monilta osin pohjaa sellaiseen pikkuiseen kirjaan kuin Raamatta sekä sellaiseen setään kuin Jeesus, musta uskonnon tunteminen on tärkeää. Jos tunnet juuresi, tunnet itsesi ja sitä rataa. Oon saanut uskonnosta myös mun lukiourani parhaan numeron. Sen ainoan pyöreän kympin. Kurssi oli kaiken kaikkiaan hyvin mielenkiintoista etiikkaa. Keskustelua paljon ja kun mä olen vähän tälläinen keskustelija, niin pärjäsin. Koe oli vain kaksi esseetä ja lisätehtävä. Selvitin ne sitten kai aika hyvin, kun tulos oli kaunis 10+.

Mun keskustelijan luonteesta kertoo aika paljon se, että filosofian tunnilla oli sellainen ryhmäytymisjuttu liittyen metafysiikkaan ja sitten piti keskustella. Opettaja kierteli siellä ryhmissä haistelemassa ja tullessaan meidän ryhmän kohdalle, se kysyi ensimmäiseksi: "Oletteko te saaneet keskustelua aikaan vai keskusteleeko M?" Yllätyin siitä. Olin myös otettu. Verbaalinen lahjakkuus on ehdottomasti se, mitä mä haluan kehittää ja vaalia. Haluan osata perustella kunnolla ja vietellä puheellani. Olla hauska ja näppärä. Pienenä se oli helppoa, mutta ikäiseni ovat saanet mut kiinni sanavarastossa ja tällaisissä. Yhdyssanoja ei kukaan osaa ja mä oon hetkittäin hyvin vihattu ihminen, kun korjailen ihmisiä niissä. Vaikka kyllä munkin välillä täytyy arvailla. Suomi on sellainen vaikea kieli.

Puolitutut on kamala asia. Siinä suomalainen kulttuuri menee metsään. Jos tuntee jonkun jostain, miksei sille voi sanoa "hei", eikä ottaa paineita, tarkkailla ja olla kuin ei huomaisikaan. Naurettavaa. Ja sitten kun tutustun johonkin kivaan ihmiseen, niin se luulee, että en pidäkään siitä, kun en sano moi, vaikka kaikki johtuukin vain suomalaisuudestani. No, ehkä vähän myöskin ujoudesta. Mutta mun mielestä on todella epämiellyttävää mennä juttelemaan puolitutuille:

-Moi!
-Moi! Mitä kuuluu?
-No eipä tässä mitään, mitä itsellesi?
-Ihan hyvää, ei mitään erikoista.
---

Painostavaa hiljaisuutta. En voi sietää sitä. Siksi mä luikin aina karkuun, kun tulee puolituttuja vastaan. Pompin jonkun puskan taakse. Ihan miellyttäviä ihmisiä ne on, mutta mulla on joku fobia keskustelujen kuolemisesta. Keskustelufobia. Paha asia. Paha paha paha. Pahaa ei ole olemassa.

Sitten, kun ei ole mitään keskustelemista, aletaan keskustella koulusta (vanhat ihmiset alkaa keskustella sairauksista). Sitten käydään läpi jotain vittumaisia kursseja ja tajutaan, että toi vihaa fysiikkaa ja mä olen nero siinä. O'ou. Ei mitään yhteistä. Small talk on niin perseestä, kun sitä ei osaa. Ja ei, en varmasti mene minnekään Hymyile näin, niin kaikki luulevat, että sinuakin kiinnostaa -kurssille. Miksi kiinnostua, jos ei kiinnosta? Kohtelias tietysti pitää olla, mutta kaikella on rajansa. Mä pysyn ihan mielelläni niissä pusikoissa.

M