Hmm. Sain eilen yhden viestin ja senkin äidiltäni. Hän kehoitti minua olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, jos haluan autolla kotiin. Minulle on soitettu viimeksi maanantaina, kun koulukaverini halusi tietää erään opettajan nimen (jonka tottakai tiesin, sillä sehän on minun asiani tietää tuollaiset asiat). Onko väärin ajatella, että sosiaalinen elämäni on puutteellista? Mesessä minulla on tällä hetkellä kirjautuneena 12 ihmistä, mutta minun tilanani on poissa. Jotenkin en vain jaksa. En halua aloittaa keskustelua, sillä pelkään niiden kuolevan. Ja kenen kanssa edes juttelisin, kun se eräsjotaenvainsaapoismielestäni ei siellä enää ole? Mutta ei minua sureta. Olen oikeastaan aika välinpitämätön ja rationaalinen tämän asian suhteen. Olen hyvin tunnekylmä.

Äiti kävi ovellani. Hänellä on hirvittävä tarve lietsoa riitaa. Syyksi kelpaa ihan mikä tahansa. Tällä kertaa hän ei voinut ymmärtää, miksi haluaisin lukea jonkun aivan tavallisen ihmisen päiväkirjaa netistä. Huomenna luultavasti saan saarnan netin vaarallisuudesta, vaikka taidan itse tietää siitä rutkasti enemmän kuin hän. En ymmärrä, miksi hän lietsoo riitaa ja usein reagoi hirvittävän voimakkaasti. Aina huutamassa. Minä en jaksa enää loukkaantua tai mennä mukaan, mutta tulee paha mieli siskon puolesta. Muistan kuitenkin, miten hänen iässään kaikki satutti.

Minun ei pitäisi valittaa siitä, ettei elämässäni ole ihmisiä. Usein kaupungilla kulkiessani katselen siellä kulkijoita ja mietin, voisiko joku heistä joskus olla ystäväni. Miten heitä voisi lähestyä? Olisin varmasti silmänräpäystäkin nopeammin jossain suljetulla osastolla, jos vain menisin juttelemaan. Harvoin tosin tulee vastaan sellaisia ihmisiä, joille haluaisi jutella. Riippuu minun mielentilastani. Toisaalta, mietin usein myös häpeää. Kaikkiin ihmissuhteisiini liittyy jossain määrin häpeää ja haluaisin kaiken häpeän pois elämästäni. Silloin mietin, että parempi olla yksin, ei tarvitse hävetä. Häpeä on niin vahva tunne, en voi sietää sitä. Vihaa, pettymystä, jännitystä, surua ja kaikkea muutakin voi muistella ja tarkastella välimatkan takaa, mutta ei häpeää. Häpeä palaa aina vahvana tunteena. Halu hävitä aina uudestaan ja uudestaan maan alle. Ehkä sekin on ihmissuhdepelkoa.

Tässä minun ongelmani ydin: minä vain mietin. Mietin, mietin ja mietin. Mietin niin pitkään, että uppoan epätodelliseen maailmaan. Mietin, mitä minun pitäisi tehdä, ennustan tulevaisuutta, unelmoin ja ratkon mieltäni askarruttavia pulmia. Koskaan en silti tee mitään. Tämä jumitus on hirvittävän ahdistavaa. Haluaisin jotain muuta, mutta sitten huomaan, että olen taas viettänyt mielikuvitusmaailmassani koko päivän ja oho. Voivoi. Minä olen ollut aivan pienestä asti tälläinen. Minun kuoreni ja sisukseni välillä on mieletön ristiriita.

Musiikki on pelastukseni, ainut asia, johon voin luottaa aivan täysin.

M