Aaaa! Mitäs tästä päivästä sanoisi? Se meni tuskallisen hitaasti. Olen miettinyt. Tuhlaan elämääni ja nuoruuttani. Mitä ikäiseni tekevät normaalisti tähän aikaan illasta? Eivät ainakaan istu yksin koneella. Mutta kun minua ei kiinnosta mitkään teiniryyppäysjuhlat tai vastaavat! Humalaiset ihmiset ovat tyhmiä. Minä en juo. En ole harrastanut mitään teinijuttuja. Teiniseukkailukin on mielestäni inhottavaa. Yyh. Elän kai väärällä aikakaudella.

Minä en ole sairas. Minut hylättiin, koska olin tyhmä ja ikävä ihminen. Minä kehittelin itseäni sairaaksi, jotta saisin jonkun syyn. On hirvittävän tuskallista myöntää, että on ikävä ihminen. Eli minä siis olen ikävä ihminen ja olen siksi hamaan loppuun asti yksin aamen ja hallelujaa. Tossako toi nyt oli? Olipas helppoa. Olen huono. Olen huono. Olen huono. Alkaa melkein naurattaa. Olen huono. Olen huono. Hihhii. Tästä on nyt kai sitten vain se yksi kuuluisa tie: ylöspäin!

Olen tänään ollut melkein jo seksuaalinen. Kun on hyvä mieli, pystyy hyväksymään itsensä ja kehonsa ja sitten voi olla seksuaalinen. Se on mukava tunne (kunhan ei vaan lipsu nymfomaaniutta lähentelevään puutteeseen, jossa kelpaisi kuka vain onneton kaduntallaaja), sellaista kuplintaa mahan pohjassa.  Mutta yksin sekin on vähän tylsää. Mun seksifantasiat käsittelee aina samaa ihmistä ja muutenkin ne vain kiertää kehää. Mä todella tarvitsisin sellaisen tuulettimen, jolla voisi puhaltaa korvasta sisään. Mä pölytyn sisäisesti.

Mä haluan olla seksikäs. Mun mielestä on ihan luonnollista haluta olla seksikäs, se tuo valtaa. Miksi naiset aina tuomitaan, kun he haluavat olla kautta ovat seksikkäitä? Miehet kuitenkin pitävät siitä. Ehkä syvällä miesten mielessä on huora-madonna-asetelma. Naiset saavat saavat näyttää huorilta, kunhan ei omat naiset. No, ajatusmalli on sinänsä ihan ymmärrettävä, mutta naisen kannalta vähän vaikea. Pitää olla tavallinen, jos haluaa miehen, mutta jos on tavallinen, miehet eivät huomaa. Tässä on epäloogisuutta. Tai sitten mä ajattelen vain liian yksinkertaisesti.

Olin suihkussa. Suihku on nautintoa, se hellii kaikkia aisteja. Suihkussa on lämmin ja siellä voi ajatella kirkkaasti. Siellä on täysin alasti ja vain oman itsensä kanssa (kunnes joku rikkoo harmonian huutamalla jotain lutraamisesta). Mä haluan rakastella suihkussa.

Huomenna mä menen äidin kanssa elokuviin. Vähän outo tilanne. Mä en puhu mun vanhempien kanssa oikein mistään. En ole puhunut yläasteen ensimmäisten kuukausien jälkeen. Silloin mainitsin, että mua kiusataan koulussa. Vanhempani eivät oikein käsittäneet, luulivat haukkumasanoja kai jonkinlaisiksi lempinimiksi ja alkoivat kutsua minua kotona niillä nimillä. Isä kertoi aina sen saman jutun niistä nimistä vieraille ja hymyili tomppelisti. Kuin ylpeä isä: "Olen maailman onnellisin mies, sillä tyttäreni on surkea luuseri, josta kukaan ei pidä!" En ole koskaan kokenut sellaista nöyryytystä kuin niinä vuosina. Olisin vain halunnut huutaa. Sanoa jollain dramaattisella hetkellä, miten asiat ovat. Koskaan en siihen pystynyt. Kai minäkin halusin vain, että vanhemmat voisivat olla minusta ylpeitä. En halunnut rikkoa kaunista illuusiota. Mutta kyllä se sattui. Sattuu vieläkin, sillä en pysty edes tähän kirjoittamaan niitä minulle annettuja nimityksiä. Mutta siinä syy, miksi en puhu vanhemmilleni enää.

Täyttelin tänään työhakemuksia. Mun mielestä sellaiset "Kerro jotain itsestäsi" -kohdat niissä hakemuksissa ovat aivan täysin turhia. Vastaako muka joku niihin rehellisesti? "Olen hemmoteltu ja itsekäs. Tavoittelen aina omaa etua ja haen tätä työtä vain rahan takia. En tule toimeen useimpien ihmisten kanssa, sillä olen heitä älykkäämpi ja he ärsyttävät minua. Haluan mielelläni helppoa työtä, jossa ei tarvitse kantaa mitään vastuuta. Olen parantumaton pessimisti. En siedä kritiikkiä enkä osaa ratkaista ongelmatilanteita. Oikeastaan suoraan sanottuna olen kusipää. Olette ihan vitun idiootteja, jos ette ota minua töihin." Ei. Kaikki kertovat olevansa iloisia ja luovia ja kauniita ja muutenkin ah-niin-täydellisiä. Paskaa. Miksi tämä nykymaailma arvostaa paskaa niin paljon? Ja teennäisyyttä. Voi helvetin helvetti. Eiköhän se oikeesti ois helpompi vain sanoa, että minä en pidä? Tulisi kerralle selväksi, eikä tarvitsisi kitua omien arvailujen varassa aina. Näin M parantaa maailmaa. Maailmasta tulee vielä kaunis paikka. Ja sitten kaikki voivat rakastaa M:ää.

Pelastetaan yhdessä koko maailma ja meistä tulee sankareita ja kaikki rakastavat meitä ja ehkä sitten, sitten sinäkin voisit rakastaa minua

Oikeesti en ole yhtään maailmanparantajatyyppiä. Olen ihan liian nihilistinen. Esimerkki: holokausti. Siitä on puhuttu niin pitkään kuin muistan. Hitler oli paha ja voi juutalaisia. Sitä mieltä olen edelleen, että Hitlereitä tämä maailma ei kaipaa, mutta juutalaiset. Voi jessus. Joo, toki siellä kuoli monia ja monia, mutta tää asia ei ainakaan kosketa minua enää mitenkään. Ehkä mä olen vain sukupolveni lapsi, kasvanut välinpitämättömässä ilmapiirissä, mutta mua tympii tossakin asiassa rypeminen. Toinen asia on joku ilmastonmuutos. Kaikki puhuu vain saasteista ja kaiken kamaluudesta, mutta ilmastonmuutokselle on muitakin syitä. Onhan se toki ikävää, jos Alankomaihin tulee tulva ja tänne ei tule enää lunta, mutta maailma muuttuu. Miksi pitäisi asettua poikkiteloin? Miksi muutosta pidetään aina pahana asiana? Haluan kuulla perusteluja. Kunnollisia ja mahdollisimman objektiivisia perusteluja. Asioissa on aina enemmän kuin mitä niistä kerrotaan. Ihmiset kuitenkin enemmin tai myöhemmin tuhoavat tämä maapallon. En oikeasti jaksaa enää uskoa, että sillä, laitanko banaaninkuoret bio- vai sekajätteisiin, olisi mitään vaikutusta. Maapallo on eriarvoinen. Kehitysmaissa ei ole vielä varaa huolehtia luonnosta, kun ei ole varaa huolehtia edes ihmisistä. Eriarvoisuus on liian suurta.

Nyt yksinäisyys musertaa. Jospa menisin nukkumaan. Huomenna on taas ihan kiva päivä. Voisin meikata oikein kunnolla ja pukea nätit vaatteet. Se olisi mukavaa taas pitkästä aikaa. Se olisi erittäin mukavaa. Huomisesta tulee kiva päivä.

Ajatteleekohan hän minua koskaan? Onkohan hänellä ikävä, niin kuin minulla? Puoli vuotta on pitkä aika, mutta oliko se tarpeeksi pitkä? Saatoinko koskettaa jotain hänen sisältään, niin kuin hän kosketti minua? Haluaako hän enää koskaan nähdä minua? Haluaako hän puhua kanssani vielä joskus? En tiedä. En edes tiedä, ymmärtääkö hän olleensa hyvin hyvin tärkeä minulle. Ymmärtääkö hän, että minä rakastin. Että minä rakastan.

Mä voisin huomenna aloittaa aivan uuden elämän. Muuttaa persoonani, tapani, ajatukseni, kaiken. Loisin uuden ihmisen. Menevän ja menestyvän. Rakastettavan. Hmm. Se saattaa olla hieman hankalaa. Jollain kieroutuneella tavalla pidän kuitenkin tästä vanhastakin elämästä, ainakin hetkittäin. Se on palvellut uskollisesti. Haistan kuitenkin muutoksen ajan olevan ovella. Niinhän se on kirjailijoillakin. Kill your darlings. Hyvästi, vanha M, en tarvitse sinua enää!

Ei hitto nyt tuli nyyhky olo. Vähän kuin lapsena, kun ajatteli, että jollain pehmolelulla on paha mieli.

M