Vihaan tälläisiä päiviä, kun ei ole mitään tekemistä. Tuntuu kuin tukehtuisin. En halua lukea. En todellakaan halua katsoa tv:tä. En halua syödä. En halua mennä ulos. En halua olla koneella. En halua mitään. En edes nukkua. Ehkä haluaisin vain lentää pois. Tarvitsisin taas toista ihmistä, koskettamaan ja puhumaan minulle. Tälläisinä hetkinä, vaikka periaatteessa kaikki on hyvin, asioilta katoaa merkitys. Ajatukset muuttuvat harhoiksi ja elämä on kuin sameaa vettä. Tarvitsen ankkurin, joka kiinnittäisi minut todellisuuteen. Kohta kyllästyn ja ahdistun kaikkeen. Niin se aina menee. Minun tarinani.

Väsynyt lauantai. Koulussa minulla on edes illuusio elämästä. Illuusio kaiken merkityksellisyydestä. Nyt, mitä minä menettäisin, jos antautuisin? Jos nyt uppoaisin lopullisesti pääni sisään. Hukuttaisin itseni parempaan. Se on kai itsesuojeluvaisto, joka estää minua päästämästä lopullisesti irti. Joku osa minussa haluaa vielä tietää, voiko elämä tarjota minulle jotain. Minua pelottaa. Pelottaa, että olen tuhlannut sen kaiken jo. Olen mennyt liian pitkälle. Yksinäisyys tekee minusta vielä hullun.

Ajantaju häviää. En tunne ruumistani. En tiedä, kuka olen. Miksi jokaisen päivän pitää olla erilainen?

M