Nyt mä haluan kirjoittaa lisää ja kun haluaa tehdä jotain, sitä pitää tehdä, jos vain on mahdollisuus, sillä muuten räjähtää ja jos räjähtää, tulee sotkua seinille ja sitten äidillä ei ole yhtään kivaa. Tän loogisen päättelyn tuloksena mun pitää nyt kirjoittaa.

Mä mietin liikaa. Mun koko elämä on mun pääni sisällä. Siellä on valmiina erilaisia kohtauksia myös. Mä tiedän tasan tarkkaan, mitä tapahtuu kun mä tapaan jonkun Leonardo Di Caprion ja mä tiedän, mitä mä sanon kun mä saan sen Nobelin tai Oscarin. Jotkut väittää, että unelmointi on hyvä asia. Mä olen eri mieltä. Se on ahdistava vankila, josta ei pääse karkuun. Mun pääni sisällä on mieletön maailma, mielettömämpi ja parempi kuin oikea maailma ja mä pakenen sinne, kun tuntuu pahalta. Ja kuvittelen pahat asiat hyviksi, ettei musta tuntuisi pahalta. Ja pahinta on se, että mä uskon itseäni enkä voi koskaan kohdata todellisuutta ja silloin todellisuus juoksee aina mun ohi.

Mulla on kylmä. Mun käsissä ei toimi verenkierto. Mun kynnet on siniset. Kuolleet kädet. Hukkuneen kädet. Ehkä mä olen kuollut. Ehkä mä en edes koskaan syntynyt. Mutta takaisin asiaan (?), mulla on kylmä, koska ulkona on kylmempi ja voi, voisiko se talvi tulla jo? Mä en pidä tämän hetken säästä. En mä pidä lumestakaan, mutta kesä tuntuu paremmalta tän kaiken jälkeen. Ja pakkanen on aina parempaa kuin sade (meikit ei levii hei).

Miksi mä nousisin huomenna ylös? Onko mulla yhtään syytä edes mennä nukkumaan? Mä voisin valvoa koko yön ja aamulla jäädä nukkumaan. Vaikka en mä oikeasti voisi. Mä en tekisi niin. Huomenna on koulua ja koulussa pitää käydä. Mä en tiedä, kuka näitä ohjeita on mulle takonut, mutta hyvin on perille mennyt. Mä olen kiltti. Viina ja tupakka on pahaa hyihyi. Ei saa kiroilla, ei saa puhua ilkeitä. No ilkeä mä olen. Sitä mä en edes itse huomaa. Mulle vain aina loukkaannutaan ja sitten mä saan pyydellä anteeksi ja se antaa hirveästi valtaa muille. Mutta mä rakastan niitä niin kovin paljon, enkä mä halua loukata.

Mua ärsyttää ihan suunnattomasti tytöt. Ne täydelliset nuoret naiset, joita minunkin kouluni pursuaa. Tytöt ovat tyhmiä ja ilkeitä. Lojaalisuus ei ole niiden pelien säännöissä. Valtaosa mun kavereista onkin poikia. Vaikka nekin ahdistaa välillä. Mussa on muutakin kuin tissit. Joskus ahdistaa tosi paljon ja mä haluan vaan juosta pois ja ne vain nauraa, koska niistä on kivaa, että mä keimailen ja levitän naisellisuuttani niiden keskuuteen. Musta olisi kivaa keskustella vaikka politiikasta. Mutta tytöt on silti pahempia. Lähelle yltää ne idioottijätkät, jotka puhuu hitaasti ja kyselee tyhmiä kysymyksiä. Ja ne, ihan sukupuolesta riippumatta, jotka raahaavat itsensä jollekin kursseille, mutta eivät ole valmiita tekemään mitään. Jokaisen pienenkin työn tullessa vastaan, ensimmäinen kysymys huudetaan kovaa ja se on aina sama: "Onko pakko?" Vittu menisivät jonnekin muualle, jos ei kiinnosta! Ja ei, ei ole pakko, mutta jos haluaa sen numeron, niin jotain pitää tehdä. Mikään ei tipu taivaalta käteen. Paitsi joku tavis-julkisuus, mikä on myös ihan järkyttävä ilmiö. Siis mikä näitä ihmisiä vaivaa? Mikään Seiskan kansi ei ole minkään arvoinen, ei se ole saavutus. Voisinhan mäkin ottaa silikonit ja julistaa, että nussin Martti Ahtisaarta, mutta mitä mä siitä saisin? Jonkun vipin jonnekin partyihin, joissa ois vaan muita salarakkaita ja samaisen Seiskan toimittajia. Vittu jee, äitikin vois olla musta ylpee. Tietysti se, että äiti voisi olla ylpeä, ei saa olla mikään motiivi, mutta parempi sekin, kuin että ilmaiset viinat täksi viikonlopuksi. Seiskan kannesta ei voi koskaan oppia mitään. Elämä on oppimista. Sitten, kun ei enää ole mitään oppittavaa, voi kuolla.

M