Mulla on ongelma. Mä en oikeasti ole meseaddikti. Mä olin addiktoitunut ihmiseen. Se ihminen ei pitänyt musta ja sanoi 'heihei' ja nyt musta tuntuu kuin istuisin ruokapöydässä tuijottamassa kaurapuurolautasta, kun oon aina ennen saanut vetää pihvejä. Tyhjyys. Jotain puuttuu. Jotain tosi olennaista.Mutta itseänihän mä syyttää saan. Kun kusee omiin muroihinsa, voi syyttää vain itseään. Ei sillä, oonhan mä sillekin vihainen. Tai siis, ei fiksu ja kypsä ihminen voi tehdä näin. Tai ehkä mulla on vain illuusio, ettei kukaan voi tehdä mulle näin. Että mä oisin jotenkin erityinen. Ja paskat.

Sitä mä oon monesti ihmetellyt, että kun kaikki murrosiän vuodet istuin yksin nurkassa varmana omasta erikoisuudestani ja etsien sitä persoonallista tyyliä ja plaaplaa, niin nyt kun tutkin itseäni, niin mähän oon tavallisuuden ja jopa suomalaisen stereotypia. Siis mitä vittua tapahtui? Milloin siitä punkkari-anarkisti-rokkari-radikaali-teinistä tuli tälläinen barbi? Oikeesti, kun mä katson peiliin (ja nykyään mä vihaan katsoa peiliin), mä nään barbin. Ja barbit on kaikessa mukatäydellisyydessään vain ihmisen irvikuvia, täysin epärealistisia. Muovia, herranjumala! Mä olen muovia. Ja oon niin kauan kuin oon mistään mitään tajunnut saarnannut siitä, miten perseestä muovinen maailma on. Kun huomaa itse olevansa kaiken halveksimansa ruumiillistuma, asiat on huonosti. Todella huonosti.

M