Aluksi mä halusin kirjoittaa ja aluksi mä kirjoitinkin. Sitten mä kyllästyin, ettei mun kirjoituksia koskaan lukeneet muut kuin minä ja joskus joku opettaja. Sitten mä keksin tän. Parasta tässä on, ettei mun tutut koskaan löydä tätä.

Näin ihan aluksi, olisi varmasti kohteliasta, jos mä kertoisin jotain itsestäni: Mä olen aika perus 17-vuotias suomalainen tyttö. Mä käyn ihan kiltisti lukiota ja käyn vieläpä ihan hyvin tuloksin. Mä olen kasvanut suuren perheen iltatähtenä ja joskus oon maailman hemmotelluin ja itsekkäin kakara. Mulla ei ole oikeastaan paljon ystäviä, mutta mä panostan laatuun. Kavereita löytyy, mutta mä en anna ihmisten helpolla tuntea itseäni. Itse toimin olkapäänä ja korvana milloin kenenkin seurustelu-, koti- tms. ongelmissa. Oon vaikea ihminen. Mä ailahtelen aika helvetisti. Joskus mä angstaan niin, että aurinkokin muuttuu mustaksi, joskus mä hypin ilosta ja innostuksesta ja halaan kaikkia vastaantulijoita. Kaikki riippuu hetkestä. Yksi mun ystävä sanoi kerran, että jos mun persoona pitäisi piirtää, se olisi iso paperi, jossa toinen puoli olisi musta ja toinen valkoinen. Mun sosiaalinen elämä on netissä. Oon mese- ja galleria-addikti.

Punkkari, gootti ja hippi ovat yleisimmät nimitykset musta. Mä en ole mitään niistä. Mä olen menninkäinen. Mä en halua, että mua määritellään. Eikä siihen edes pystyisi. Mä olen tänään tälläinen, huomenna hieman erilainen. Kaaos on mun sisällä ja mä kätken sen erittäin huonosti. Mä rakastan pimeää ja musiikkia. Pimeä musiikki on ehkä parasta, mitä mä tiedän.

Siinä on aluksi. Siinä on hyvin vähän. Tänään on hyvä päivä, mutta en aio kuolla nyt.

M